NUNNA KRISTODULIN ESITELMÄSSÄ ON ERÄS TANSSIIN IHANASTI VIITTAVA KOHTA.SE ON OTE LAAJEMMASTA ESITELMÄSTÄ EKUMEENISEN NEUVOSTON PÄIVILLÄ AIHEESTA:HENGELLINEN ELÄMÄ SIIRTOLAISUUTENA JA MATKANA MAAN PÄÄLLÄ. SUOSITTELEN LUETTAVAKSI KOKO ARTIKKELIN
http://www.ekumenia.fi/sen_esittaytyy/kevat-_ja_syyskokous/siirtolaisuus_heratti_keskustelua_senn_syyskokouksessa_28-29102010uudessa-valamossa/nunna_kristoduli_hengellinen_elama_matkana_ja_siirtolaisuutena_maan_paalla/
TÄSS OTE JOSSA TANSSI KUVATAAN KAUNIINA...

Jos kestää kuivan kauden, rukoilee, uskoo ja elää kuin kristitty vaikka ei saa siitä mielihyvää, niin sen jälkeen alkaa sitten varsinainen hengellinen kypsyminen. Kuivuus päättyy usein johonkin erityiseen hengelliseen kokemukseen, joka kantaa ihmistä pitkään ja vahvistaa konkreettisella tavalla hänen uskonsa. Vanhus Paisios kertoi, että hän sai kerran Athoksella sellaisen hengellisen kokemuksen, että se kantoi häntä seuraavat 10 vuotta. Mikä se oli, siitä hän vaikeni. Monesti tämä muutos sisäisessä tilassa tulee yllättäen, kuten vanhus Sofronin itsensä kohdalla, eli juuri silloin kun alkaa olla epätoivon partaalla.

Tämän nöyrtymisvaiheen jälkeenkään ei elämä kristittynä suinkaan ole aina tasaista. Usko on kuitenkin vahvistunut. Saatamme kulkea erilaisten kausien ja innostusten kautta. Jokin asia nousee pinnalle mutta sitten alkaakin haalistua. Kun kokemusta on karttunut, voi ymmärtää, ettei ole tapahtunut sen kummempaa, kuin että yksi ajanjakso hengellisessä elämässä on mennyt ohitse ja on avautumassa toinen, syventävämpi. Yksi ovi sulkeutuu, mutta toinen ovi samalla avautuu.

Olen saanut elämäni aikana tuntea tai tavata joitakin ihmisiä, jotka tullaan todennäköisesti julistamaan pyhiksi. Pyhien läheisyydessään on sellainen tunne, että elämä, merkityksellinen elämä, on juuri tässä ja nyt. Heissä on jollakin tapaa elämä itsessään. Tapasin Kreikassa useamman kerran jo mainitsemani vanhus Paisioksen. Viimeisen kerran kohtasin hänet tessalonikalaisessa sairaalassa juuri sen jälkeen, kun hän oli saanut tietää kuolevansa syöpään kolmen kuukauden sisällä, niin kuin tapahtuikin. Paljon ei edes puhuttu, mutta kovin hyvä oli olla siinä hänen lähettyvillään hänen silmiensä alla. Elämän täyteyden tunne leijaili tämän kuolemaan tuomitun munkin ympärillä. Ilo siivitti minua monta päivää tämän kohtaamisen jälkeen. Myöhemmin kuulin, että hän oli tervehtinyt kuolinuutistaan sanomalla: ”Vaikka en ole koskaan tanssinut, niin nyt panisin tanssiksi, jos vain voisin!” Hän tunsi ilmeisestikin, että kuolema vie hänet perille siihen maailmaan, jossa hän jo täältä käsin eli, vaikka se tapahtuikin kipujen kautta.