Pyhä tanssi- sanatonta rukousta , yksi varhaiskirkon jumalanpalveluksen muoto

Rytminen  liikehdintä on yksi vanhimmista  ja maailmanlaajuisimmista taidemuodoista. Se on aina ilmentänyt ihmisen uskonnollista kaipuuta tuonpuoleiseen. Tanssi oli olennainen osa vanhojen kulttuurien rituaaleja ja kultteja.  Raamatun maailmassa oli myös niin. 2.Ms.15:20 kertoo Miriamista ja tanssivista naisista, jotka käyttivät rytmiikkaan tamburiinia. Daavidin spontaani tanssi Jumalan edessä ilmentää iloa, joka oli tyypillistä Vanhan testamentin maailmassa.

Kirkon liturgisessa elämässä on tanssi kokenut epäilyä ja väheksyntää. Samalla tavalla kuin 2. Samulin kirjassa Mikal halveksi Daavidin tanssia Jumalan ja liiton arkin edessä, samalla tavalla on tanssiin suhtauduttu kirkossa myös halveksien. Osa siitä on ollut reaktiota muita uskontoja kohtaan,jolloin tanssi on nähty ongelmana. Osa kirkkoisistä ja kirkon varhaisista teologeista kuitenkin näkivät tanssin positiivisena. Johannes Chrysostomos onnitteli kansaa joka sai marttyyripäivänä tanssia kauniin tanssin. Kuolema ja elämä kuuluvat siten heidän tanssissaan yhteen.Tanssi oli voittoisaa ja iloista, jossa korostettiin ylösnousemususkoa.  Myös keskiajan enkelitanssimaaluksissa on nähtävissä  tämä rakenne:kuolema ja sielunvihollisen valta on voitettu.

Roomalaisen basilikan seinällä on kirjoitus 400-luvulta: Marttyyrit tanssivat  piirissä Pyhän Hengen kanssa, joka on virvoituksen lähde.

Kirkkoisä Clemens Aleksandrialainen(150-216eKr.) kuvailee enkeleitten taivallista tanssia maallisen tanssin esikuvaksi, johon ihmisten tulisi yhtyä jo tässä ajassa. Jumalasuhde kuvattaan mysteeriksi. Tanssi on väline tuohon yhteyteen.

Ambrosius viittasi Daavidin tanssiin. Augustinus ja Athanasius puhuivat tanssin hengellisestä ulottuvuudesta. Taivallisessa Jerusalemissa tanssitaan enkelien kanssa.

Ruotsin kirkon psalmissa 172 tämä tulkinta on vieläkin nähtävissä:

Pyhässä kaupungissa he kohtaavat ystävät, rakkaat, joita maan päällä kaipasivat. Ja he leikkivät enkelten kanssa paratiisissa ja tanssivat ilojuhlassa. He lauluun yhtyvät,lauluun. Se soi, riemuiten soi.

300-luvulla alkoi kritiikki tanssia kohtaan kirkossa.Aluksi se oli kohteliasta ja koski  hyväksikäyttöä tanssin yhteydessä. Ajan kuluessa  vastustus voimistui. Tanssilajit, askellet ja liike, jotka ensimmäisinä vuosisatoina  olivat taivaallaisen ylistystä, tuomittiin nyt pakanallisina menoina.  Kirkolliskokous Toledossa 539 tuomitsi tanssin kirkollisena toimintana. Auxerressa 573 kirkolliskokus kielsi jumalanpalvelukseen osallistujia  osallistumasta kuorotansseihin samalla kun nunnia kiellettiin enää laulamasta. Tämä oli vaikea hyväksyä joillekin  tanssiville papeille ja maallikoille. Tanssitradito eli kuitenkin pienimuotoisena ja nousi uuteen kukoistukseen keskiajalla pyhiivaelluskultin myötä.

Positiivisia esimerkkejä  tanssin yhdistämisestä jumalanpalveluselämään ovat seuraavat historialliset todisteet. Kansalliset juhlapäivät muutettiin pyhimysten muistopäiviksi. Niiden ohella myös suurissa juhlapyhissä( jouluna, pääsiäisenä) ovat seurakunnat ja papit tanssineet.

Uuden testamentin apokryfikirjoista Johanneksen teot kertoo tarinan Jeesuksen ja opetuslasten tanssista Getsemanessa. Siinä Jeesus laulaa ja tanssii opetustuslasten keskellä, jotka pitävät toisiaan käsistä kiinni. Tanssi on valmistautumista hänen kärsimykseensä ja sillä on siten mysteeriluonne. Kristushymnin opetus on, että ne jotka tanssivat ymmärtävät myös olemisen muodon. Siten tanssi ei ole vain liikettä, vaan kontemplaatiota,hiljaista rukousta.

1300-luvulla Montserratin luostarissa Kataloniassa tanssittin kymmeniä Maria aiheisia tansseja kirkossa ja sen ulkopuolella. Marian ilmestyspäivänä itse piispalla oli tapana johtaa tanssia alttarin ympäri. Musiikki sisälsi toistoa ja meditaviivisia elementtejä, jotta se ei häirinnyt toisten keksittymistä Marian kunniotukseen ja rukoukseen kirkossa. 1500-luvulla Basnacon luostarin puutarhassa Ranskassa  tanssittin kulkuetansseja. Niitä myös laulettiin samalla ja ne kuuluivat koteihin asti. Sateella siirryttiin tanssimaan kirkkosaleihin sisälle. Puyn kaupungissa papit määrättiin tanssimaan suurella innolla iltarukouksen lopussa. 1600-luvulla Chalon- sur Saonessa Burgundissa tanssivat papit helluntai-iltana ja kansa ablodeerasi. Taputukset olivat liikaa piispalle joka sittemmin kielsi toiminnan. Sevillassa Espanjassa on perinne, jossa kuorolaiset tanssivat  alttarin edessä , soittivat kastanjetteja sekä lauloivat juhlapyhään soivia lauluja.

Nykyään tanssi on sallittua kristillisessä toiminnassa. Ruotsin kirkossa pyhät tanssit ovat vaikuttaneet  20 vuotta. Pastori, tanssija Maria Rönn aloitti ensimmäiset tanssiohjaajakoulutukset 90-luvulla. Tänä päivänä tanssiohjaajia on useita kymmeniä ja ohjaajakulutusta järjestetään kolmessa hiippakunnassa.

 Pyhät tanssit ovat osa kansainvälistä tanssireformaatiota 1970 –luvulla. Tanssirenesanssin johdattaja oli Euroopassa saksalainen tanssiprofessori Bernhard Wosien. Hän oli luterilaisen papin poika, luki teologiaa, mutta lopetti sen koska unelmana oli tulla tanssijaksi.Loistavan uransa jälkeen yhdisti hän kansantansseihin hengellisen ja henkisen ulottuvuuden. Nykyään  Pyhän tanssin muotoja on ympäri Euroopan katolisissa ja luterilaisissa kirkoissa.

Pyhä tanssi ei ole vain tanssia. Se on rituaali, jonka tarkoitus on uudistaa ihmisen elämä. Siten menetelmä eroaa esim. Suomessa tunnetuista ylistystansseista tai liturgisesta tanssista. Se ei ole ollenkaan esittävää vaan osallistuvaa. Ylistykseen ei pyritä suoraan vaan ihmistä lähestytään kokonaisvaltaisesti. Usein alussa onkin menneisyyden ja ennakkoluulojen käsittelyyn liittyvää musiikkia. Dramaturgisesti jäljitellään Kristuksen kärsimyshistoriaa. Uutta ei voi syntyä ennen kuin kuolee vanhalle pois. Kehoa kuunnellaan kokonaisvaltaisesti.Rytmit ja liikkeet vaihtelevat, mutta tanssi päättyy aina hiljaisuuteen. Koskaan ei voi tanssia väärin, sillä askeleet eivät ole pääasia vaan mukana olo. Askeleet ovat helppoja. Liiallista tulkintaa vältetään, että osallistujalle jää tilaa käsitellä omaa elämäntilannetta.

Tanssi on kehollinen rukous. Sen voima on ei-kielellisellä tasolla ihmisen ja Jumalan kohtaamisessa. Askeliin keskittyminen johtaa ihmistä ulos liiasta ajattelusta, joka on tyypillistä länsimaiselle ihmiselle. Tarkoituksena on laskea ihmisen sisin sen omaan keskukseen, Sydämeen. Informaatiotulvan tyhjentymisellä on hoitava vaikutus. Nonverbalinen vertaistuki luo yhteyttä, johon  Paavali seurakuntaa kehottaa. Voi alkaa tuntea kiitollisuutta ja uudenlaista iloa. Ihminen käsittelee omaa syntisyyttään,jättää sen Jumalan käsiin ja palaa sieltä uudistuneena, pyhän kokemusta rikkaaampana.

Mestari Eckhart sanoi jo että emme ole kokonaisia siinä mitä teemme , elemme ole siinä mitä olemme.

Mitä pitemmälle tanssikokemusta voi syventää, sitä tietoisemmaksi tulee sisäisestä liikkeestä. Mitä lyhyempiä askeleet ovat sitä voimakkaampi on sisäinen liike. Tanssiin yhdistetty hiljaisuus hoitaa kokonaisvaltaisesti. Kun tulee tietoiseksi omista tunteista ja varjoista, lähestyy väistämättä yhtä elämän vaikeimmista tehtävistä: Miten otan armoa vastaan ja osoitan sitä itselleni?

Pyhä tanssi antaa mahdollisuuden tunne-elämän eheytymiseen. Toisalta se hoitaa haavoja ,jotka ovat jo päässeet syntymään. Siksi menetelmässä on tärkeää, että tanssikokoontumisen jälkeen on mahdollisuus keskusteluun joko ryhmässä tai kahden kesken ohjaajan kanssa. Jumalanpalveluskäytäntöjen rikastumisen kannalta paluu varhaiskritilliseen, koko ihmisen olemuksen huomioivaan, traditoon on tärkeää. Pyhä tanssi voi parhaimmillaan olla osa tuota kehitystä ei esiintyvänä vaan osallistumiseen rohkaisevana menetelmänä.

 

Lähteet: Maria Rönn, HELIGA DANSER, VERBUM ,2005, STOCKHOLM

Karl- Gunnar Ellverson, HANDBOK I LITURGIK, VERBUM 2003, STOCKHOLM